happy heppa

Omistan huivin, jossa on hevosen kuvia. Ala-asteella leikimme naapurin Kaisan kanssa välitunnilla heppoja laukkaamalla rappusia ylös, alas ja vierestä. Kerran lapsena istuin ponin selässä, kun sitä talutettiin. Hyvällä ystävälläni on hevonen.

Siinä on tiivistettynä suhteeni hevosiin. Eikä edes kovin tiivistettynä, sillä en ole koskaan ollut heppatyttöjä.

Eipä siis kai ihme, että kun muutama viikko sitten olin lupautunut lähtemään mukaan Happy Valleyn horse raceihin, luulin vielä päivällä meneväni raveihin. Kun mainitsin tästä suomalaiselle työkaverilleni, hän kiltisti korjasi hississä erehdykseni kysymällä "ai laukkakisoihin". Juu, laukkakisoihinhan minä.

Kämppiksenikin auttoi minua valmistautumisessa kertomalla, että siellä hevoset juoksee rataa ympäri. Ok.

Paikan päällä en kuitenkaan jäänyt kiinni tietämättömyydestäni, sillä Happy Valleyn jokakeskiviikkoisissa laukkakisoissa tuntuu olevan enemmän kyse rennosta yhdessäolosta, oluesta ja fiiliksestä kuin varsinaisesti hevosista. Happy Valleysta löytyy esimerkiksi McDonald's ja grilliruokaa, oluttelttoja ja viininmaistelua – ja jos pennosensa haluaa sijoittaa vaikkapa vedonlyöntiin, niin alueelle voi tulla myös omien ruokien ja juomien kanssa.

Ylipäätään kaikki on kovin rentoa. Sisään tullaan kuin metroon: samanlaiset portit ja 10 dollarin maksu hoituu Octopus-kortilla. Toisella kerralla mentiin ysin (tai ehkä puoli kymmenen) jälkeen, jolloin mies liivissä huitoi meidät ilmeiseksi sisään. Jos olet kuten minä ja yhdistät laukkakisat mielessäsi kesämekkoihin, näyttäviin hattuihin ja nurmikkoon uppoaviin korkokenkiin, niin Happy Valleyssa tämän voin unohtaa ja korvata yhdistelmällä converset, farkut ja t-paita.

Alhaalla on ravintoloita, juomakojuja, esiintyjiä ja paljon ihmisiä, mutta suosittelen käymään myös seitsemännen kerroksen parvella, jonne pääsee vedonlyöntitilasta vasemmalle sijaitsevilla hisseillä. Näkymä korkeiden kerrostalojen ympäröimään laukkarataan on hieno.

Niin juu ja se vedonlyönti. Kerran sijoitin kympin eli euron, hevosella oli joku hauska nimi ja toisessa sarakkeessa B jotain ja toisessa A jotain. Ei voitettu.

En ole vieläkään sen enempää heppatyttö kuin tänne tullessani, mutta laukkakisoissa olen käynyt nyt kahdesti. Helsingissä tykkäsin käydä keskiviikkoisin leffassa, täällä laukkakisoissa. Kulttuuriero kai.

vaeltaminen ja elämä on ihanaa

Vähän aikaa sitten tein erään henkilön pyynnöstä listan asioista, joista pidän. Lista alkoi siskontytölläni, jatkui erilaisilla tärkeitä ihmisiä kuvaavilla sanoilla, siirtyi kirjoittamiseen ja lukemiseen sekä kahviloihin ja kirjakauppoihin. Ensimmäisen sivun viimeisillä riveillä mainitaan luonto, vaeltaminen ja retkeily.

Ja kun katsoin eilen näitä maisemia (joille kuvat eivät anna oikeutta) kivuttuani juuri jyrkkää mäkeä auringonpaisteessa kahdeksan muun mukavan ja samanhenkisen ihmisen kanssa, niin olisin voinut sijoittaa retkeilyn listalla korkeammallekin.

Eilinen vaelluskohteemme sijaitsi Sai Kung East Country Parkissa, uusien territorioiden itäisellä niemellä, joka vaikka google mapsista katsottunakin on täysin vihreä. Lähtöpaikallemme High Islandin patoaltaalle päästäksemme piti herätä ihan liian aikaisin, matkustaa metrolla, bussilla ja taksilla, mutta kuten bussia odotellessa lähettämässäni viestissä totesin: it was amazing, absolutely worth waking up.

Vaelluksemme oli käytännössä MacLehose Trailin osuus II, 13,5 kilometrin ja viiden tunnin vaellus, joka ainakin erään vaellussivuston mukaan on vaikeustasoltaan fairly difficult.

Ja mikä reitti se olikaan.

Wow, amazing, beautiful ja I'm so happy to be here toistuivat, kun jyrkän nousun jälkeen eteemme avautui valkohiekkainen ranta ja toiseen suuntaan mäkijonot himmentyivät kaukaisuuteen. Oli vain sinistä ja vihreää, luontoa. Lintuja ja aaltoja. Kiveä ja palmuja.

Ihastelujen lisäksi toistui toteama siitä, kuinka uskomatonta on, että olemme nyt Hongkongissa, paikassa, joka tunnetaan kai lähinnä pilvenpiirtäjistään, toreistaan ja ihmispaljoudestaan. Siksi tuntuikin niin oudolta kulkea läpi pienten kylien, joiden asujat nekin ovat hongkongilaisia. Eivät he taida itseään tosin kaupunkilaisiksi tuntea, mutta periaatteessa kuitenkin.

Yllä olevista kuvista ensimmäinen on Tai Long Sai Wangin kylästä, joka on pystyttänyt 100 metriä pitkän metalliaidan katkaistakseen reitin. Kyläläiset eivät kuitenkaan vastusta retkeilijöitä, vaan Hongkongin hallinnon aikeita liittää kylä osaksi suojeltua luonnonpuistoa ja siten viedä alueen alkuperäisiltä asukkailta oikeus omaan maahansa.

En ole varma, kävikö meillä tuuri vai onko totta, että sulku ei koske viikonloppua (alle linkkaamani lehtijuttuu sanoo näin, mutta reitin varteen pystytetyt laput kertovat toisin), mutta paikalle tullut virkapukuun sonnustautunut mies sai kyläläiset avaamaan portin ja täten pääsimme jatkamaan reittiä.

Protestista voi lukea lisää esimerkiksi täältä.

Reitin varrella on myös toinen pieni kylä, jossa voi koirien ihailun lisäksi ostaa esimerkiksi juotavaa ja jäätelöä tai syödä paikallisessa ravintolassa.

Vaelluksen jälkeen olo oli sellainen, että on tullut tehtyä jotain, hengitettyä hyvin ja annettua myös aivoille lomaa. Päästyämme takaisin Sai Kungiin palkitsimme itsemme pitsalla. Kotoa vielä viesti: It's been such a long day. But pretty amazing one.

Amazing oli muukin viikonloppu. Perjantaina söimme paikassa, jossa pöytää jatkettiin lisäosilla aina, kun porukkaa tuli lisää, ja oluet ostettiin lähikiskasta ravintolan omistajan rahoilla. Espanjalaisissa ulkoilmajuhlissa amfiteatterilla poliisin käyntiin reagoitiin dj:tä vaihtamalla. Tänään kävimme Stanleyssa, joka tuntui eteläeurooppalaiselta lomakohteelta, ainoastaan hyvällä tavalla.

Sen listan tykkäämistäni asioista lopetin muuten kolmen sivun jälkeen, koska ajattelin niiden jo todistavan tarpeeksi. Elämä on nimittäin välillä aika ihanaa.

kuvia aasialaisista ottamassa kuvia kukista

Pictures of Asians Taking Pictures of Food on hauska kuvablogi, jossa on kuvia – noh, aasialaisista ottamassa kuvia ruuasta.

Lauantaina tämä tuli mieleeni, kun kävin jonkinlaisessa kukkanäyttelyssä Victoria Parkissa.

Tässä siis ei ehkä kokonaisen blogin, mutta jos nyt yhden tekstin, arvoinen kokoelma kuvia aasialaisista ottamassa kuvia kukista.

Odotan blogeja esimerkiksi aiheista "kuvia länsimaalaisista ottamassa kuvia kylteistä" tai "kuvia  ihmisistä kuvaamassa toisia ihmisiä kuvaamassa jotakin".

miten tavata ihmisiä eli yrityksiä ja erehdyksiä

Hongkongissa on noin 7 miljoonaa ihmistä, koko Suomessa noin 5,4 miljoonaa. Ja koska tunnen aika todella monta mukavaa suomalaista, niin pakkohan täältäkin on löytyä vähintään yhtä paljon ystäviä, tuttavia ja rati riti ralla.

Okei, ehkä ei ihan pettämättömintä tilastologiikkaa, mutta antakaa anteeksi, sillä olen humanisti enkä vielä edes maisteri.

Ennen kuin saavuin Hongkongiin, en tuntenut täältä siis käytännössä yhtäkään ihmistä. Kyseessä on myös ensimmäinen kaupunki, johon olen muuttanut muuten kuin opiskelemaan, joten tutuista keinoista kuten suunnilleen samanikäisten ja -henkisten ihmisten tapaamisesta luennoilla, kampuksella ja juhlissa, ei ole ollut apua. Tämän seurauksena olenkin nähnyt seuran löytämiseksi enemmän vaivaa kuin ikinä aikaisemmin on tarvinnut.

Se on ollut aika mielenkiintoista. Välillä väsyttävää ja rankkaa joo, mutta antoisaa. Ja pakollista.

Mutta miten siis löytää miljoonien joukosta juuri "mun ihmisiäni"?

Ensimmäiset kymmenen päivää viestin hostellissa (ja lomalla). Kuten hostelleissa on tapana, tutustuin siellä moniin nuoriin, joista suurin osa oli kaupungissa kuitenkin vain muutaman päivän ja jatkoi sen jälkeen matkaa takaisin Kiinaan opettamaan, vuodeksi Australiaan, lomalle Filippiineille, maailmaa kiertämään. Muutama kuitenkin onneksi jäikin.

Hostellista muutin nykyisen kämppikseni luokse, josta totta kai on muodostunut jonkinlainen kaveri. Esimerkiksi sellainen, jonka kanssa jakaa pullo Tsingtaoa ja toivoa sen piristävän (ei toiminut) tai syödä lauantaiyönä porkkanakakkua, kun on palannut viimeisellä metrolla kotiin. Kämppikseni on kuitenkin suunnilleen aina töissä, joten kovin suurta osaa sosiaalisesta elämästäni en häneen varaansa voi laskea.

Vaikka varsinainen työyhteisöni täällä on pieni, niin tapaan työssäni yhteistyökumppaneita ja kaikenlaisia muita ihmisiä erilaisissa tapahtumisssa. Käyntikortteja Hongkongissa vaihdetaan ahkerasti, joten ainakin jonkinlaisia kontakteja niistäkin on jäänyt. Onneksi en ole vielä tuntenut itseäni niin yksinäiseksi, että joutuisin soittelemaan käyntikorttien numeroihin, joiden omistajia en yleensä edes muista.

Sitten ovat suomalaiset. Paikallinen suomalaisyhdistys järjestää erilaisia tapahtumia, mutta niitä en ole ainakaan vielä kokenut kovin kiehtovaksi. Kauppakamarin Young Professionals -ryhmän parissa tilaisuudessa olen kuitenkin käynyt ja tavannut niissä esimerkiksi suomalaisia vaihto-opiskelijoita, Suomessa asuvan korealaisen (joka parhaillaan tekee työharjoittelua Hongkongissa) ja muita täällä asuvia nuoria suomalaisia. Lisäksi olen tuttujen sekä erilaisten kontaktien ja sattumien kautta tutustunut muutamiin muihin suomalaisiin harjoittelijoihin Hongkongissa. En varsinaisesti tullut tuhansien kilometrien päähän viettämään aikaa suomalaisten kanssa, mutta jos on kivaa, niin olisihan se tyhmää väkisin leikkiä kansainvälisempää kuin onkaan.

Edellä mainittujen aika perinteisten ja luonnollisten tapojen lisäksi olen turvautunut myös vähemmän suoriin keinoihin.

On esimerkiksi Facebook ja Meetup ja WhatsApp ja niiden ryhmät.

Ennen kuin tulin Hongkongiin, liityin Facebook-ryhmään, joka oli tarkoitettu Hongkongissa asuville kansainvälisille harjoittelijoille ja nuorille ammattilaisille ja muille vastaaville. Ryhmä ei ollut lainkaan aktiivinen ja jäsenetkin taisivat olla lähinnä saksalaisia. Eikä saksalaisissa mitään vikaa, sillä yksi heistä perusti FB-ryhmää vastaavalle kohderyhmälle tarkoitetun Meetupin. Liityin ryhmään ja vaikka olen osallistunut vasta vain yhteen tapahtumaan, keskiviikon perinteisiin laukkakisoihin (ei raveihin, kuten suomalaisille ystävilleni horse race suomensin), on kiva tietää, että kaupungissa on ihmisiä, jotka ovat kanssani suunnilleen samassa tilanteessa.

Tunnen joitakin ihmisiä, jotka ovat tavanneet hyviä tyyppejä mentyään juttelemaan heille kadulla tai ravintolassa tai turistinähtävyyksissä tai vaikka bussipysäkillä. Ujolle pohjoismaalaiselle tuollainen toiminta tuntuu kuitenkin vähän liian hurjalta, joten tämä keino suljettakoon pois.

Sähköpostilla tai viesteillä minua ovat kuitenkin lähestyneet (ja minäkin olen lähestynyt muita, joskin vähemmissä määrin) myös aivan tuntemattomat ihmiset. Esimerkiksi yhteen todella mukavaan saksalaistyttöön tutustuin, kun hän oli nähnyt minut saman meetup-ryhmän jäsenenä, laittoi viestiä ja vietimme ensin yhden lauantain yhdessä.




Oli yhteydenottokeino mikä tahansa, olen oppinut, että ihmiset ovat keskimäärin aika kiinnostavaa porukkaa.

Joskus sitä kuitenkin päätyy aika erikoisiin tilanteisiin. Esimerkiksi viettämään lauantai-iltaa baarikatu Lan Kwai Fongille yhdeksän saksalaisen kanssa, jotka olivat kaikki kyllä todella mukavia, mutta vaihtoivat kielen helposti takaisin saksaan. Ich habe eine Banane -saksallani en aina ihan pysynyt mukana. Tai kahden hengen päivävaellukselle, jonka aikana sain kuulla seuralaiseni työn alla olevan kirjansa juonen, versioita eri maiden kansallislauluista ja lempilauseita hänen lukemistaan kirjoista.

Olen ollut Hongkongissa nyt noin seitsemän viikkoa ja edelleen päädyn ja etsiydyn tilanteisiin, joissa tapaan uusia ihmisiä. Silloin käydään aina sama keskustelu, joka lienee kaikille ulkomailla asuneille tuttu: mistä olet kotoisin, mitä teet Hongkongissa, kuinka kauan olet ollut täällä ja kuinka kauan aiot vielä olla, mitä pidät Hongkongista, missä olet töissä, missä asut, miksi juuri Hongkong.

Onkin ihanaa, että on myös jo niitä vanhoja tuttuja, joiden kanssa alkulämmittely on hoidettu jo viikkoja sitten. Niitä "mun ihmisiäni".

hongkongilainen maisema

Kun laittaa vaikka Googlen kuvahakuun hakusanaksi Hongkong, lävähtää heti ensimmäiselle tulossivulle useampiakin kuvia Hongkongin saaren siluetista. Kuvauspaikkana on yleensä toiminut Kowloonin kärki Tsim Sha Tsuin kaupunginosassa.

Ja onhan se totta, että meri, pilvenpiirtäjät ja taustan vuoret ovat aika hongkongilainen maisema. Jotain kiehtovaakin näyssä on, sillä syystä tai toisesta olen itsekin päätynyt katselemaan maisemaa kerran jos toisenkin. Yleensä kamera on ollut kotona tai laukussa, mutta monesti olen jostain syystä kokenut tarpeelliseksi myös kuvata näkymää.

Ihan ensimmäisinä iltoinani katselin keskustaan muiden turistien kanssa, kun käynnissä oli jokailtainen kello kahdeksan valoesitys Symphony of Lights musiikkeineen. Esitys ei ollut kummoinen, mutta valoja oli paljon. Mietimme, miten kalliita suurimmat mainokset ovat, ne kun paitsi heijastuvat silmäkalvoille myös tallentuvat turistien muistikorteille.

Olen katsonut näkymää myös tammikuun lopulla ilman ollessa lämmin (ja ihmismassojen lämmittäessä sitä entisestään). Oli palmuja ja kiinalaisia turisteja ja loma. Keskellä näkyvässä Bank of Chinan rakennuksessa on joidenkin kiinalaisten arkkitehtien mukaan huono feng shui, mutta edes se ei haitannut, kun oli uusi ihana kaupunki, lämmin ilta ja mukavaa seuraa.

Matka Kowloonista lahden puolelle on lyhimmillään noin kilometri, mutta toiselle puolelle näkee kuitenkin vain harvoin kunnolla. Saasteet, kosteus ja harmaus pehmentävät pilvenpiirtäjien muotoja ja peittävät vähintään taustan Victoria Peakin ja muut huiput usvaan.

Kiinalaisen uudenvuoden aikoihin maisema värittyi, kun parhaat paikat ihailla ilotulitusta olivat missäpä muuallakaan kuin TST:n rannassa Avenue of Starsilla Bruce Leen ja kumppaneiden lomassa Hongkongin saarta kohti katsellen.

Saaren valot näkee hienosti myös Star Ferryltä, Kowloonin ja Hongkongin saaren välisen lahden yli kulkevalta lautalta.

TST:n lauttalaiturin odotusaulastakin on hyvä näkymä.

Cheung Chauhun vievän lautan kuraisen ikkunan läpi näkymä oli upea, kun aurinko laski ja oli vaaleanpunaista, ihan niin kuin ystävänpäivänä kuuluukin.

Helmikuisilla treffeillä oli kylmä, mutta näkymä saarelle, jaettu huivi, take away -ruoka ja katusoittajan rakkauslaulut lämmittivät.

Eihän se maisema näissä kuvissa nyt näytä kummoiselta. Mutta jotain siinä silti on, uskokaa pois. Se jokin voi olla mahdollisuus nähdä vastakkaisen talon seinää pidemmälle tai muistutus siitä että luonto nousee aina korkeammalle kuin pilvenpiirtäjät. Se voi olla myös paikkaan jo nyt liittyvät hyvät muistot tai ikävien muistojen puuttuminen.

En tiedä, mutta jatkan etsimistä (tai sitten vain ihailua), viimeksi tänään (TST:ssä syödyn intialaisen illallisen jälkeen) ja varmasti vielä monta kertaa tulevina kuukausina.

70 minuuttia ja vau

Vihreällä kaksi pysäkinväliä Prince Edwardista Kowloon Tongiin, sieltä sinisellä viisi väliä Tai Po Marketiin. Juna-asemalta noin 20 minuuttia bussilla numero 64K Ng Tung Chain pysäkille. Parikymmentä minuuttia ylämäkeä Man Takin luostarille, kymmenen minuuttia kiertelyä ja vielä vartti nousevaa polkua.

Ja siellä se oli, vesiputous. Reilun tunnin päässä kotisohvalta, joka sentään sijaitsee suurkaupungissa eikä edes missään sen lähiössä.

Vesiputoukset ovat mahtavia! Sieltä se vesi vain hyppii iloisesti ja roiskuvasti, vaikka sataisi vettä ja olisi harmaata. Eikä harmaus ja kosteus juuri haitannut vaeltajiakaan. Joo, kivet olivat ehkä vähän liukkaita ja ylhäältä avautunut näkymä piti rakentaa lähinnä kuvittelun varaan, mutta silti hymyilytti.

Jotkut paikalliset retkeilijät liikkuivat kyllä todella varovasti, en tosin tiedä johtuiko se säästä vai olivatko he ehkä ottaneet varoituskyltin tekstin todella vakavasti.

Ja retkeilykin on mahtavaa! Vastaantulijat moikkasivat toisiaan ja parhaita reittejä putousten juurille vertailtiin yhdessä. Ja jos jättäytyi vähän jälkeen tai kiipesi nopeammin, niin sai olla ihan yksin ja hiljaisuudessa. Ylämäet tuntuivat reisissä ja pakaroissa, minkä jälkeen huipulla olo oli mahtava.

Viime kesän Karhunkierroksella sovimme ystäväni kanssa kaksi sääntöä: älypuhelimet jätetään autoon ja työasioista ei puhuta. Jälkimmäisestä lipsuttiin ehkä vähän, mutta yleensä yhteisestä myöntymyksestä. Olikin ihanaa huomata, että myös Hongkongissa vaellus oli ellei nyt älypuhelinvapaata aluetta, niin ainakin puhelimen näprääminen oli huomattavasti vähäisempää kuin muualla. Ja työasiatkin unohtuivat helposti, sillä täälläkin tärkeimpiä retkeilypuheenaiheita olivat ruoka, menneet reissut ja tulevien reissujen suunnittelu.

Viime sunnuntain kohde oli siis Ng Tung Chain vesiputoukset. Vesiputouksia on neljä, ja nimeltään ne ovat Lower, Middle, Main ja Scatter Fall. Kiersimme reitin alimmalta putoukselta Scatter Fallille. Siellä ylitimme putouksen siltaa pitkin ja jatkoimme vielä vähän ylemmäs, kunnes tulimme risteykseen, josta pääsi jyrkkää mäkeä takaisin alas temppelille eli vaellusreitin varsinaiseen lähtöpisteeseen.

Tähän aikaan vuodesta putoukset ovat aika kuivia, sillä talvella täällä ei normaalisti sada. Kesällä vettä ja sen mylinää on varmasti enemmän.

Seuraava retki on suunnitteilla jo huomiselle, toivottavasti tästä tuleekin jokaviikkoinen tapa. Kerran partiolainen, aina partiolainen, niinhän sanotaan. Ehkä, ja ainakaan vaeltamisesta en luovu suurkaupungissakaan.

mä ja mun prinssi

Voi kuinka mä tykkäänkään mun metroasemasta. Kutsun sitä omaksi prinssikseni, koska aseman nimi on Prince Edward. (No en oikeasti kutsu, vasta keksin tän.)

Mutta tunteeni ovat ihan aitoja.

Prinssistä kulkee kaksi linjaa, punainen (Tsuen Wan) ja vihreä (Kwun Tong). Punaisella pääsee suoraan töihin Centraliin ja vihreän voi kahden pysäkin päässä vaihtaa linjaan, joka johtaa vaikkapa kymmenien tuhansien buddhien tai vesiputousten (tästä myöhemmin lisää, oli parasta!) luo. Pääsee niillä moneen muuhunkin paikkaan, joissa on varmasti kaikkea huippua, josta en vielä tiedä.

Prinssi on aika pieni asema. Vaikka junalaiturilta nousisi väärän pään rullaportaita, ei silti tarvitse kävellä kovin pitkään, että on omalla uloskäynnillä. 

Aamuruuhkassa prinssissä pääsee aina ensimmäiseen junaan, sillä siellä punaista linjaa pohjoisesta tulevat vaihtavat itään menevään vihreään linjaan. Vaihtajia on ainakin aamuisin paljon, minkä takia Centraliin menevään metroon mahtuu aina, vaikka väkeä olisi kuinka. Ovetkin menevät yleensä kiinni jo ensimmäisellä yrityksellä, eikä prinssissä joudu aamun työmatkalla kuuntelemaan toistamiseen oviensulkemisrimpsua tsing mat kau gaun tsae mun, ging buyao kaojing chemen, please stand back from the doors (sama kantoniksi, mandariiniksi ja englanniksi).

Prinssissä on helposti muistettava määrä uloskäyntejä, joista D on lähinnä kotiani. Ihan sen vieressä on Sushi Take-Out, jossa iso rasia edamamepapuja maksaa 10 dollaria (euro), kymmenen lohinigiriä 30 dollaria (3 euroa) ja 16 retikkamakia 10 dollaria (euro). Prinssistä löytyvät myös muut perusmetroaseman myymälät, kuten 7-Eleven (näitä on kaksi), The Body Shop, Maxim's Cakes -leivosmyymälä,  Mrs. Fields Cookies -keksikoju, luomukauppa Green dot dot, yrttijuomia ja muuta terveyskamaa myyvä Hung Fook Tong sekä pari pientä vaatekauppaa.

Ulkopuolellakin on kaikkea siistiä, mutta se on sitten jo eri juttu. (Kerrottakoon kuitenkin sen verran, että kotiin ja hedelmäkojulle otan uloskäynti D:n, leipomoon C2:n, ruokakauppaan C1:n ja korealaisia vaatteita myyviä pikkukauppoja täynnä olevaan "ostoskeskukseen" B2:n.)

Aikamoinen prinssi mulla <3